Koska Lotta on blogimme kuvavastaava ja asuu jo Turussa, tulee tästä postauksesta "asia"painotteinen. Lotalla alkoi siis maanantaina uusi työ Turussa ja hän on viihtynyt siellä todella hyvin! Porukka on kuulemma tosi mukava ja työ itsessään on kuin onkin juuri sitä, mitä hän etukäteen ajatteli ja odotti. Onneksi näin, koska muutoin tämä erillään olo tuntuisi vielä ikävemmältä myös hänelle.
Etukäteen ajattelin, että pärjään vallan mainioisti täällä yksinäni poikien kanssa. Mikäs hätä mulla täällä olisi. Pienesti ehkä jopa iloitsin, että saan syödä juuri sitä mitä itse haluan, raahata jääkaappiin löyhkääviä homejuustoja ilman, että kukaan tulee napisemaan siitä miten koko kämppä haisee pahalle. Nyt täytyy myöntää, että olihan se ihan mukavaa sen kaksi päivää, mutta ei enää niinkään.
Meidän suhteessa (poislukien aika, jonka Lotta asui Ruotsissa) mä olen ollut aina se joka tekee viikonloppureissuja tai pidempiä ympäri vuoden ja Lotta jää poikien kanssa kotiin. Usein olen käynyt Turussa yksinäni muutaman päivän, Imatralla mummini luona ja tänä kesänä olin Mökön kanssa jopa mökillä viisi päivää niin, että Lotta oli Toivon ja Papun kanssa kotona. Kun itse lähtee, ei sitä osaa edes ajatella miltä tuntuu jäädä. Toisaalta Lotta on niin tottunut siihen, että hänelle tuskin edes tekee tiukkaa olla musta erossa pari yötä, mutta mä en kyllä pidä tästä yhtään.
Koska mulla ei ole tällä viikolla ollut yhtäkään työvuoroa taaskaan, olen vain kyhnöttänyt kotosalla ja valmistellut muuttoa. Eilen, kun työvuoroni peruttiin tuli mitta täyteen ja päätin, että nyt tarviin jotain sosiaalista kontaktia ja päätin laittaa viestiä parille meidän tutulle, että mikäli heillä ei ole suunnitelmia, tulisivat testaamaan sushiburritoja, joita ajattelin valmistaa. No tietysti kaikilla oli jo menoa, koska suurimmalla osasta ihmisiä on sosiaalinen elämä ja yhdet eivät olleet edes Suomessa. Tästä lannistuneena koin hetkellisen low pointin istuen pöydän ääressä itkien ja eteeni tuijottaen. Lämmitin edellispäiväistä kanapastaa mikrossa ja söin vasta, kun se oli jo ehtinyt kylmetä.
Toisaalta tuo pieni heikko hetki auttoi ymmärtämään sen, että aivan varmasti ollaan tehty oikea päätös Turkuun muuttamisesta. Turussa mulla ei olisi ollut minkäänlaista ongelmaa saada seuraa maistelemaan sushiburritoja ja mieleen olisi tullut heti ainakin viisi ihmistä kelle soittaa. Oon kyllä niin onnellinen, että vaikka ollaan asuttu poissa Turusta viisi vuotta, ne ihanat ystävät, jotka mulla siellä oli, on siellä edelleen. Ja kohta voin käydä niiden kanssa iltalenkillä, kahvilla, kutsua syömään.. Musta tulee kohta taas sosiaalinen!! :)))
Ja Turusta puheenollen, huomenna sinne lähdetään Mökön kanssa!<3 Viikonloppu on yhtä juhlaa, kun lauantaina ensin nostetaan malja Lotan serkun ja tämän miehen kihlojen kunniaksi ja sunnuntaina toisen serkun kolmekymppisten kunniaksi. Enää siis yksi päivä ja yksi yö ja ensimmäinen viikko onkin selätetty! :)
PS. Tylsyyksissäni katselin eilen YouTube videoita ja opin muun muassa, että kanien riemunloikat ovat nimeltään binky ja ne tekevät niitä ilmaistessaan äärimmäistä onnellisuuden tunnetta. Ja kalisuttaessaan hampaitaan, pupu ilmaisee äärimmäistä tyytyväisyyttä. Ollaan usein mietitty, että onkohan Papu varmasti onnellinen, koska kissan ja koiran rinnalla, pupu ei ilmaise ihan samalla tasolla itseään. Kävi ilmi, että hän on äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen pikku kaveri, koska tekee näitä kahta asiaa usein. Voi pieni rakas Papupupu<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti